Tällä viikolla tapahtui yksi niistä asioista, mitä olen pelännyt..
Tällä viikolla Herra kurdi lähti turkkiin ja minä jäin lasten kanssa tänne kotiin. Oikeastaan meni aika mukavasti viikko. Mutta flunssa kyllä valitettavasti vaivasi meitä kaikkia koko tämän ajan.. Lapset leikkivät aika paljon kaverien kanssa ja juuri samana päivänä, kun Herra Kurdin piti tulla kotiin liukastuin ja kaaduin ulkona. Ei siinä mitään, mutta löin lantion kovaa jäähän. Nyt kyljen ja kankun seudulla on mukavan kokoinen mustelma. Soitin kätilölle päivystykseen ja hän sanoi, ettei ole hätää, koska viikkoja on vielä alle 22. Eli vauva on hyvin suojassa vatsassa. Enkä vatsalleni kaatunut, niin oloa voi seurata kotona. Kuuntelin toki sykkeitä heti tapahtuneen jälkeen ja pikkuinen siellä muksi taas doppleriin. Pitäneen kiinnittää hieman enemmän huomiota seuraavalla kerralla, kun ulkoilen kiireellä. Onni on ettei viikkoja ollut yli 22. Olisi kuulemma seurattu ja ultrattu sairaalassa.
Toivottavasti kerkee mennä ennen ensiviikkoa ohi tämä flunssa, koska maanantaina on sokerirasitus ja tiistaina on lääkäri. Keskiviikkona aivokurjettoman neuvola.
Nythän ollaan jo iloisesti toisella kolmanneksella ja netin mukaan neljännellä raskauskuukaudella.
Tällä viikolla olen huomannut, että hieman on henkisesti olo helpottanut. Ilmeisesti hormoonit ovat tehneet tehtävänsä. Havahdun usein mainosta katsellessani tai syödessäni, että itken. Välillä hieman nolottaakin tämä pienimuotoinen itkuttelu, mutta kyllähän sen tietää, että kuuluu vähän niin kuin tähän asiaan.. Minulta kysyttiin, että ajattelenko paljon rakenneultraa. Oikeastaan se pyörii joka päivä mielessä. Ärsyttää kaiken maailman vlogit ja blogit joissa vain mietitään, että ”ihana nähdä kumpi hän on”, kun itsestä vain tuntuu, että haluaisi vain kadota maan päältä omien pelkojen kanssa. Tämän takia mietittiinkin Herra Kurdin kanssa, että ei haluta tietää ehkä kumpi hän on. Koska molemmilla on vain pelko takaraivossa, että meneekö kaikki hyvin ja onko hän terve. Nämä pelot eivät vähene missään vaiheessa raskautta.
Joku ehkä muistaa, että kirjoitin blogiin miehen kaverin typerän letkautuksen sukupuolesta, kun aivokurjeton syntyi. Suutuin niin paljon ja Herra Kurdikin oli hämmentynyt siitä, että miksi ei ollut kertonut tästä meidän pelko skenaariosta hänelle. Tämä meni siis niin, että tämä hänen kaverin veli oli saanut pojan ja oli sitten rehvastellut Herra Kurdille, kuinka hänen veli oli saanutkin pojan juuri ja pojat on parhaita. Eikä siinä mitään, mutta tällä hänen kaverilla on neljä tyttöä.. Kun Herra Kurdi lopetti tämän kerronnan, niin huusin, että ”Sanoo mies ketä ei osaa tehdä edes yhtä poikaa, meillä onkin kaksi. Ja yksi aivokurjeton, jonka luulin menettäväni. Kysypä häneltä montako lasta on luullut menettävänsä!” Karvat nousevat vieläkin pystyyn, kun ajattelen asiaa.. Eikä tämä raskaus ole millään tavalla helppoa aikaa. Aivan hirveää taistelua henkisesti. Fyysisesti olen paremmassa kunnossa, kun edes esikoista odottaessani. Lisäksi on maailmassa äitejä jotka toivovat lasta. Eivätkä he mieti onko lapsi tyttö vai poika. He haluavat lapsen ja kokea raskauden. Toki ymmärrän sen, että onhan se käytännöllisempää hankinnoita ajatellen, että tietää kumpi sieltä tulee. Mutta ehkä siihen ei maa kaatuisi, jos ostaisi sinisen ensisängyn sijasta vaaleanpunaisen sängyn..
Aivokurjettomasta puheen ollen.. Ajatelkaa, aivokurjeton täyttää jo kolme vuotta! Vastahan tuo ”pikkuinen” syntyi..
Hänellä on kylläkin mukava uhma päällä ja oikeastaan joka asiasta tapellaan ja huudetaan. Yöt hän on nukkunut aika rauhallisesti, mutta väsyy päivällä helposti. En sitten tiedä kuinka mahtaa sopeutua syksyllä päiväkotiin.. Siitä ei ole vielä tietoa, että mihin ryhmään menee. Hänellä on onneksi tuttuja siellä päiväkodissa ja iloisesti on aamuisin saattanut kahta sisarrustaan päiväkotiin.
Ensi viikkoon! Kirjoittelen taas kuinka meni rasitukset ja lääkärit!
Käythän painamassa ”seuraa” nappulaa: